Äitinä oleminen: elämänmittainen opintie

Tässä eräänä iltana kävelylenkilläni jäin pohtimaan sitä, kuinka tietyillä asioilla on ollut iso merkityksensä minun elämässäni.

Suurin merkitys on ehdottomasti sillä, että olen saanut nämä rakkaat pojat.

Olen äiti.

En koskaan mitenkään erikseen ehtinyt suunnitella, että hankkisin lapsia. Mutta molemmilla kerroilla, kun tulin raskaaksi, tiesin heti että se on tarkoitettu näin. Nämä pojat ovat muokanneet minun elämänkatsomustani ehkä eniten tässä matkan varrella. Opettaneet niin epäitsekkyyttä kuin itsekkyyttäkin. Sen että pyyteetöntä rakkautta on ihan oikeasti olemassa ja sen että he ovat minulla vain lainassa, toteuttamassa omaa juttuaan tässä maailmassa. 

Äitinä olen löytänyt myös sisäisen leijonani: puolustan omiani turkki pystyssä ja kovaa karjuen silloin kun sitä tarvitaan. Ja joskus varmuuden vuoksi, vaikka siihen ei olisi tarvettakaan.

Olen suurimman osan elämästäni ollut yksinhuoltaja ja totuuden nimissä arki on kyllä ollut toisinaan hyvinkin raskasta kahden pienen pojan kanssa. Mutta nyt kun katselen elämääni taaksepäin, ajattelen etten muuttaisi siitä mitään.

Pojat ovat kasvaneet rinnallani vallan mainioiksi miehenaluiksi vaikka en ole koskaan mikään perinteinen, pullantuoksuinen äiti ollutkaan. Itseasiassa tämä oli asia, josta itse kärsin pitkään. Tunsin olevani ihan outolintu muiden äitien joukossa, jotka suunnittelivat ruokaostoksia, vaihtoivat reseptejä, järjestivät teemasynttäreitä, touhusivat ja harrastivat mitä erilaisimpia asoita lastensa kanssa. Minä en koskaan oikein löytänyt tätä roolia itsestäni. 

Koenkin, että olen ollut lapsilleni enemmän tukipilari, kuin kaveri. Läsnä, mutta en mukana leikeissä. Paikalla silloin kun tarvitaan.

Matka yksinhuoltaja-äitinä on opettanut myös sen, että tyytyväisyys omaan elämään on hyvin pitkälle itsestä ja omasta asenteesta kiinni. Ei voi syyttää ketään muuta pesemättömistä pyykeistä, kiireestä, pilalle menneestä ruoasta tai nurkissa lojuvista villakoirista. 

Kiire on suhteellista, ja sanoisin, että kaikkea ei tarvitse ehtiäkään tekemään. Asiat pitää vain priorisoida. Ja villakoiriakin oppii sietämään silloin kun ei ole voimia tai haluja imuroida niitä pois.

Mainittakoon tässä vielä yksi tärkeä asia, jonka olen myös oppinut: Omasta jaksamisesta täytyy huolehtia! 

Nuorempana kuvittelin olevani super-nainen, joka jaksaa ihan kaikkea, ihan koko ajan, mahdollisimman nopeasti ja yltiöpäisen paljon. Nykyään olen asian suhteen jo paljon viisaampi ja annan itseni levätä silloin, kun kroppa ja sielu sitä kaipaavat. Sitä paitsi, mitä meillä on muille annettavana, jos elämme jatkuvasti oman jaksamisen äärirajoilla? Ei niin mitään.

Vaikka monia asioita olen jo oppinut, niin taitaa olla koko elämänmittainen opintie tämä äitinä oleminen. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä seuraavaksi tuleman pitää.