Kiss of life

Olen onnekas.

Ihan ensinnäkin sen suhteen, että te kaikki ihanat olette niin täällä, kuin tuolla muualla somessa lähettäneet minulle niin paljon voimahaleja ja tsemppi-viestejä, että luulisi tämän naisen pysyvän terveenä ja voimissaan vähintäänkin seuraavat 50 vuotta.

Toisekseen olen onnekas, sillä minulla on ihania ystäviä, joilta olen saanut apua, kun sitä on tarvittu ja ihania yllätyskäyntejä. 

Super-tyytyväinen olen myöskin siihen, että tuo nuorimmainen poikani on auttanut minua niissä todella arkisissa askareissa, kuten tiskeissä, pyykinpesussa ja kauppa-tavaroitten kantamisessa.

Elämä täällä Espoossa on tällä hetkellä melko rajoittunutta. En saa kallistella, kumarrella, enkä nostella mitään raskasta. En saa istua liian pitkään, enkä maatakaan liiemmin. Pienen pieniä tohtorin määräämiä jumppaliikkeitä olen tehnyt joka päivä jalalle ja selälle ja ulkoilemassakin olen käynyt. Edennyt kävelylenkeilläni sellaista etanan vauhtia, mutta mikäs kiire tässä olisikaan... valmiissa maailmassa.

Minulla on ihan sellainen olo, että vaikka kuinka elämässä tuulisi ja myrskyäisi, niin minä pärjään kyllä. Antaa tulla vain! Ja uskomattominta tässä on oikeastaan se, että silloin kun elämä pistää hieman polvilleen, niin minä tunnen olevani ihan elämäni kunnossa. 

Tässä voimaannuttavassa olotilassani aloin viime viikolla tekemään itselleni patsasta. Olen nyt tehnyt sitä joka päivä, aina vähän kerrallaan ja tänään sain sen valmiiksi. Tämän nimi on "Kiss of life" ja se tulee muistuttamaan minua aina tästä elämänvaiheesta. Se on rujo, arpinen ja onnellinen omaan elämäänsä. Vähän niinkuin minäkin.