Syksy on tullut. Tai ainakin tulossa kovaa vauhtia. Vaikka hämärtyvät illat ovat kovin tunnelmallisia, niin pientä haikeutta on ilmassa. Kesäksi oli ihan älyttömästi kaikkia suunnitelmia, ja nyt en tiedä puoliksikaan, mitä tuleva talvi tuo tullessaan.
Olen ollut aika melankolisissa fiiliksissä muutenkin. Ja tosissani olen miettinyt, että miten kukaan selviää avioerosta hengissä! Tai järjissään! Irti päästäminen on niin hiton vaikeaa. Minulla on ollut ihan mieletön ikävä kaikkea vanhaa ja tuttua. Ja sitä tunnetta, että olen jollekin erityinen. En yhdentekevä, vaan spesiaali.
Juttelin tästä erään ystävän kanssa, ja tulimme siihen lopputulokseen, että jos ihminen rakastaisi itseään tarpeeksi, niin silloin ei tarvitsisi toista ihmistä siihen rinnalle varmistamaan, että sinua rakastetaan... että olet jonkun arvoinen. Ihan niinkuin vain toisen ihmisen rakkaus olisi oman olemassaolon ja onnellisuuden perusta.
Tämä on varmaan syy siihen, miksi niin monet etsivät rinnalleen edes jonkun... kunhan vain on joku, joka välittää.
Vaikka elämä menee eteenpäin, ja järki sanoo yhtä, niin olen huomannut, että tunteet eivät välttämättä kulje samaa tahtia. Minun tunteeni ovat vielä kiinni kaikessa vanhassa. Kaipaan rakkautta ja sitä erityisyyden tunnetta. Nyt pitäisi kai opetella rakastamaan itseään. Enkä usko, että se on mikään helppo nakki, mutta varmaa on, että jos siitä suoriutuu, niin rinnalla on joku koko loppuelämän, joka rakastaa sinua aidosti.
Mistäköhän sitä oikein aloittaisi... ehkä lähden pienelle lenkille, ja juttelen itselleni mukavia siinä samalla. Olen kuullut, että itselleen pitäisi jutella ystävällisemmin ja arvostavammin, eikä sadattelemalla ja sättimällä. Tästä lähtee...
Just noin, naulan kantaan <3 Itseään on välillä vaan niin vaikeaa rakastaa, vanhasta niin vaikeaa päästää irti... Halaus ja aurinkoisia loppukesän päiviä <3
VastaaPoistaNiinpä... mutta täällä alkoi opettelu ja armollisuus-harjoitukset än-yy-tee-nyt :)
PoistaAurinkoa sinulle sinne Pirkanmaalle <3
Onnellisessa parisuhteessa elävienkin pitäisi ottaa tuosta opiksi. Olla rakas myös itselle, ja puhua kauniisti. Luulen silti, että ihmistä tai ainakaan minua ei ole tarkoitettu olemaan yksin ja sen vuoksi kaipaan vierelleni kumppanin. Ole itsellesi armollinen, noin nopeassa muutoksessa ei varmasti tunteet pysy mukana! Halaus ja jaksamista <3
VastaaPoistaKuinka hassua, että sanot noin, sillä minä taas ajattelen, ettei minua ole luotu elämään parisuhteessa. Tai siis siltä se ainakin tuntuu. En taida osata sitä jotain, mitä niihin vaaditaan...
PoistaNyt pitäisi sitten luoda elämänmittainen rakkaussuhde itsensä kanssa, ja armollisuudella aloitetaan <3
Voi Frida miten minä ajattelin aikaisemmin, kun luin blogiasi, että olet hyvin päässyt eron tuomasta surusta eroon. Eihän se niin ollutkaan. Itse eronneena kävin surua läpi toista vuotta. Huomasin omalla kohdallani, että kun on surullinen olo, niin täytyy vain itkeä ja surra ne asiat läpi. Eniten minä ainakin koin murhetta lasten vuoksi. Tietenkin itseään pitää osata myös rakastaa. En kyllä tiedä osaanko sitä vieläkään. Voin kyllä lohduttaa, vaikka ei se tietenkään tähän hetkeen auta, että ajan kanssa asiat helpottuvat ja mieli tasaantuu. Toivon Sinulle sydämestäni voimia ja sitä iloisuutta jota olen Sinussa näin blogin kautta aistinut.
VastaaPoistaTerveisin Päivi
Niinhän minäkin kuvittelin. Ennenkuin totuus ja lopullisuus iskivät moukarilla alitajuntaan.
PoistaKun on tunteella mennyt naimisiin, tunteella rakastanut ja vihannut ja tunneperäisistä syistä riuhtaissut itsensä irti, niin kai ne tunteet pitää sitten käydä vielä kerran läpi, jotta elämä voi jatkua tasapainoisempana. Ei niitä voi käskeä. Tuosta vain lopettaa. En siis yhtään ihmettele, että siinä saattaa vierähtää toista vuotta. Minulla on tällä hetkellä jopa sellainen olo, että tulen jollain henkisellä tasolla olemaan ikuisesti naimisissa mieheni kanssa...
Kyllä täällä itketään, annetaan surun tulla... toisinaan sitten nauretaan ja tanssitaan. Kaikki tunteet saavat tulla juuri sellaisina, kuin tulevat :)
Tsemppiä sulle!! <3
VastaaPoistaKiitos <3
PoistaEn voi kuvitellakkaan mitä käyt läpi,se on jokaiselle niin henkilökohtainen tunne ja riippuu paljolti siitä miten tuo tilanne syntyy. Omasta vaiko toisen päätöksestätaiko yhteisestä... Voin lähettää sinulle virtuaali halauksia ja kliseitä että aika parantaa ja plaa plaa mutta se aika on sinulle just nyt ja kipeetä tekee just nyt, joten yritä löytää päivääsi niitä pieniä hetkiä jotka tuovat hymyn huulille, edes hetkeksi <3 Jonain päivänä huomaat että hetkestä on tullut jo tunti ja tunnista päivä <3
VastaaPoistaSitähän se on... henkilökohtaista ja hyvin yksilöllistä, miten eronsa käsittelee. Tässä osoitteessa on aina eletty tunteella, niin hyvässä kuin pahassa, joten sillä samalla metodilla vedetään nämäkin vaiheet läpi.
PoistaTiedän, että aika parantaa... mutta sitä ei huonoina hetkinä aina muista, joten, kiva että muistutit:) Sitäpaitsi, on minulla hyviäkin hetkiä. Paljon! Ja uskon, että niitä tulee koko ajan olemaan enemmän...
Kyllä, kyllä, siitä omasta sisäisestä puheesta se lähtee!<3 Muista olla kiltti itsellesi!:) Musta tuntuu, että sulla on taito muuttaa sisäinen epävarmuus, ahdistus ja pelko kertakaikkisen upeiksi kuviksi! :D
VastaaPoistaHyvä, hyvä... sitten ollaan ihan oikeilla jäljillä. Arvaa, mitä juttelin eilen itselleni, kun kävin kävelyllä: "Kyllä sinä olet reipas tyttö. Onpa hienoa, että jaksoit lähteä ulkoilemaan" :)
PoistaKamerasta on kyllä tullut entistä parempi ystävä... ehkä sitä visuaalisena ihmisenä on helpottavaa huomata, että sen välityksellä saa kuitenkin jotain hyvää ja kaunista aikaiseksi...
Joskus on vaikea muistaa ettei sitä omaa, ainokaista elämää elä kukaan muu kuin itse. Sitä pitäisi vaalia joka hetki ja olla onnellinen ja ottaa kaiken irti minkä saa. Käytännössä asia ei sitten olekaan noin yksinkertainen...Rehellisyys itselle auttaa ja se että tajuaa ettei ole selitysvelvollinen omista tunteistaan kenellekään muulle kuin itselleeen. Sinulla on oikeus kaivata mennyttä ja pelätä yksinäisyyttä. Halauksia!
VastaaPoistaJust niin... Juuri se, että ymmärtää olemaan etsimättä onnellisuutta ja hyväksyntää muualta kuin omasta itsestään, on kai tärkein asia, jonka voi oppia. Vaikeaa, mutta varmasti sen arvoista! Täällä alkoi opettelu ja harjoittelu...
PoistaHulluinta mielestäni ihmisessä on se, että sitä jää kaipaamaan niitä hyviä aikoja, ja huonot ajat joutavat unholaan ihan liian helposti. Tällä hetkellä haluaisin muistaa ihan kaiken, jotta muistaisin paremmin sen kokonaiskuvan, hyvän JA huonon...
Voi Frida. Ehkä tapahtumarikas kesä on vain siirtänyt noiden kuvaamiesi tunteiden esillepääsyä. Nyt on hyvä, kun niitä pohdit. Syksy on oivallinen ajankohta mietiskelyille, anna itsellesi aikaa ja ole armollinen. Melankoliakin kuuluu elämään. Kyllä se talvi tuo tullessaan tiellesi kaikkea kivaa ja mielenkiintoista - usko pois vaan. Haleja täältä kaupungin toiselta laidalta :-)
VastaaPoistaTotta! Toisaalta tuo kesä-aika on tehnyt ihan hyvää. Nyt ainakin tiedän, että pärjään kyllä!
PoistaOlen toisaalta myös ihan tyytyväinen, että nuo kaikki tunteet ja ahdistukset puskivat pintaan. Surullisempaa olisi mielestäni ollut, jos ei tuntisi yhtään mitään!. Silloin ei olisi kai alunperinkään pitänyt mennä naimisiin. Nyt tiedän ainakin sen, että rakkaudesta se kaikki on tapahtunut, eikä sellaisia tunteita voi vähätellä...
En pysty kuvittelemaan mitä kaikkea käyt nyt läpi, mutta sen voin sanoa, että jos kaipaat juttuseuraa tai kahviseuraa niin...sä tiedät missä mä asun.
VastaaPoistaVoimia sinä ihana nainen ja vaikka tämä kliseeltä kuulostaakin niin ajan kanssa kaikki kääntyy vielä iloksi ja mukaviksi muistoiksi ♡♡
Varo vaan... saatan olla joku kaunis päivä siellä sinun ovesi takana:))))
PoistaJoo, ajan pitää antaa kulua ja tunteiden virrata... kyllä hyvät ajat ovat vielä edessäpäin. Siihen täytyy uskoa!
Tsemppiä ihanainen <3
VastaaPoistaKiitos tsempeistä, Johanna <3
PoistaLuulen, että itsensä rakastamista, armollisutta itselle, minun hoivaamista, niiden opettelua kai kutsutaan kasvamiseksi. Joku elää elämänsä niitä oppimatta. Toinen haluaa opetella. Jonkun on pakko, jotta pysyisi hengissä.
VastaaPoistaVahva tai epävarma - rakastettu tai vihattu - kaikella on aikansa ja paikkansa. Eikä niin synkkää yötä, etteikö aamu koittaisi.
Anna tunteiden tuntua. Se on rehellisempää.
Muista aina, että olet erityinen! Sinun kuvasi ja blogisi antavat minulle voimia. Kun melankoliaa pukkaa päälle ja elämä tuntuu rumalta, tahtoo jotain kaunista. Ja sinä teet elämästä kauniimpaa! <3
No nyt sinä sait minut itkemään... onnenkyyneleitä! Uskomatonta, että saan jaettua kaunista ympärilleni näiden kuvieni kautta. Tulipa ihana ja lämmin fiilis tästä kommentista. Kiitos, Mari<3 Saattaa olla, että kamera tarttuu käteen tänäänkin. Hyvää terapiaa niin minulle, kuin sinullekin:)
PoistaTämä tunteiden vuoristorata on todella raastavaa ja kuluttavaa, mutta täytyy uskoa siihen että nousut ja laskut loivenevat ajan myötä... ja siihen, että tällä ajelulla on tullut opittuakin sitten jotain.
Tsemppiä Frida!
VastaaPoistaTiedän mitä tarkoitat ja tämä ei ole ihan sama asia, mutta Porissa sinulla on monta, joille olet ihan varmasti speciaali 💜
Sinä tarvitset aikaa, jotta ehdit surra surusi. Halauksia!
Kiitos:)
PoistaSain tuosta pienen muistutuksenkin, kun vanhempani kävivät viikonloppuna täällä pääkaupunkiseudulla. Minulla on kyllä aivan ihana perhe<3
Tiedän, että aikaa tarvitaan, ja se parantaa monta haavaa, vaikka arpia jäisikin muistoksi... sitä odotellessa...
Mistä nuo kysymysmerkit ilmestyi??
VastaaPoistaSiinä piti olla <3 <3
<3 <3 <3 myös sinulle
PoistaOsaan samaistua tunteeseen hyvin. Aikanaan muistan miten juuri se tunne oli ikävintä - ihan kuin et olisi kenellekään se tärkein, rakastettu. Naisena, ei vain ja ainoastaan äitinä. <3 Isosti halauksia <3
VastaaPoistaVarmaan monet eron läpikäyneet voivat samaistua näihin tunteisiin. Eikä se todellakaan ole helppoa kenellekään... itsetunto pitää rakennella ihan uusiksi, samoin rakkaus omaa itseä kohtaan, naiseuden uudelleen löytäminen, armollisuus... ja kaikki siinä samalla, kun sydäntä revitään rinnasta irti.
PoistaKiitos halauksista... sinä olet ainakin ihana esimerkki siitä, että elämä voi jatkua hyvänä ja antoisana myös eron jälkeen :)
Voi rakas, juuri eilen postasin samaisesta rakastamisen aiheesta...käyhän lukemassa Lovechock happiness inside postaus.
VastaaPoistaMe kuule selvitään, mutta just nyt tekee minullakin tiukkaa, tosi tiukkaa <3
Olen pohjatoman surullinen, enkä tiennyt että ihminen voi olla näin surullinen.
Haleja tsiljoona <3
Kävin jo lukemassa... vertaistukea parhaimmillaan :)
PoistaKyllä mäkin tiedän sisällä syvimmässäni, että tästä selvitään... mutta tämä paha olo on juuri tuota, mitä sanoit: ei tiennyt, että ihminen voi olla näin surullinen. Se on niin kokonaisvaltainen ja ahdistava tunne, että jyrää ihan kaiken alleen.
Haleja ja voimia sinullekin, Mirka <3
Kyllä se varmasti useampia vuosia vie ja kaipaus ja alho iskee aika ajalta aina harvemmin... Tunteesi ovat inhimillisiä, eikö olisi pikemminkin outoa jos niitä ei olisi. <3 <3
VastaaPoistaEn usko että itseään voisi koskaan rakastaa niin paljon ja terveelle itsetunnon alustalla, etteikö toista ihmistä rinnalle kaipaisi, tunnetta että on erityinen. Se on meihin sisäänrakennettu ja muutenkin toisen kanssa kun matkaa vuosia, niin se kiintymys on jo niin suuri juttu, sitä kasvaa yhteen.
Aikoinaan kun on ollut sydän surua olen saanut lohtua ajatuksesta, että jonain päivänä helpottaa, sitä ennen ihmisen täytyy mennä sen harmaan kiven läpi ja se on raskas matka. <3 <3
Voimahalaus Frida <3
Inhimillisiähän nämä ovat, ja surullisempaa olisi todellakin, jos ei tuntisi mitään... Nyt juuri vain haluaisin, että aika menisi nopeammin, vaikka se ei olekaan mahdollista.
PoistaMulla on tällä hetkellä niin suuri pelko siitä, etten yksinkertaisesti osaa elää parisuhteessa, että haluan ajatella sen niin, että terve rakkaus itseään kohtaan korvaa sen kaipuun. Voi olla, että olen ihan väärässä, ja että se on minullakin sisäänrakennettuna. Aika varmaan näyttää senkin...
Kiitos halista <3 Tuli tarpeeseen...
Frida ymmärrän niin hyvin, jos kohtaisi ero, luulenpa että se olisi siinä, ei enää parisuhdetta. Sekin siinä erossa on surullista, että menettää tutun, jonka kanssa kuitenkin oli helppoa olla. Kaiken aloittaminen alusta on raskasta. Lähinnä tuo oli tuollainen yleistys, että ihmiset kaipaavat ihmistä lähelleen. Kun siipeen saa, se on aina vaikeampaa. <3
PoistaToivottavasti ajanpyörä etenee nyt vinhaa vauhtia ja saat sielulle helpotusta. <3 Toinen halaus vielä tässä. <3
Kyllähän sitä toista kaipaa rinnalleen. Se on ihan inhimillistä... Jotenkin vain tämä kaikki epäonnistuminen saa minut uskomaan, etten onnistu missään parisuhteessa... Ehkä nämä ajatukset muuttuvat vielä tässä matkan varrella, toivotaan ainakin :)
PoistaKiitos toisestakin halista <3
Upeita ja haikeita kuvia. Varmasti työstämistä piisaa, ei sitä pysty kuvittelemaankaan. Hirmuisesti lämpimiä ajatuksia! <3
VastaaPoistaKiitos, Katja <3
PoistaKyllä tämä tästä... pitää ensin kartoittaa kaikki harmaat kivet ja karikot edessä, ja sitten päättää, mistä kohtaa mennään läpi :)
Voimia sinulle! Ajan mittaan opit varmasti rakastamaan itseäsi ja elämä alkaa näyttää valoisammalta.
VastaaPoistaMinun on ollut pakko opetella rakastamaan itseäni, koska kukaan muu (oman perheen lisäksi) ei ole sitä koskaan tehnyt.
Kiitos, ihana AnuElina<3
PoistaKyllä sen varmaan opinkin... tällä hetkellä olen vain niin mielettömän pettynyt itseeni, että menin epäonnistumaan tässä avioliitossa. Tiedän järjellisellä tasolla, että meitä oli siinä liitossa kaksi, eikä kaikki ollut minusta kiinni. Mutta niin minä, niinkuin melkein kaikki muutkin, menin naimisiin sillä ajatuksella, että vietän sen tietyn ihmisen kanssa koko loppuelämän. Ja siinä on nyt epäonnistuttu, ihan totaalisesti.
Tsemppiä Frida! Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Ja sinä vahvistut päivä päivältä, usko pois! <3
VastaaPoistaUskon... pakkohan se on:) Kohta olen niin vahva, että voin nostaa autoja ja huonekaluja vaikka yhdellä kädellä:)))
PoistaKiitos, ihana, tsempeistä...
Jep, niin se vain on, että ensin täytyy olla rakkaus itseään kohtaan kohdillaan ja sitten vasta voi rakastaa jotain toista. Onneksi olen viime vuosien aikana tietoisesti mennyt sitä kohden ja voin sanoa, että tuntuu pirun hyvältä!!!!!!!
VastaaPoistaHienoa <3 Samaa polkua lähden minäkin tallailemaan...
PoistaSe on totta, että kipu on kestettävä, että voi saada iloa.Aika auttaa.
VastaaPoistaNiinhän se on... se vain tuntuu niin raastavalta silloin kun se iskee tuolta takaraivosta. Mutta joo, aika auttaa, joten pikku-askelin tässäkin on edettävä, vaikka haluaisi loikkia eteenpäin.
PoistaSanoit tuossa hyvin.
VastaaPoistaItse eron kokeneena aikoinaan voin sanoa oppineeni sen, että emme saa perustaa elämää kenenkään muun kuin itsemme varaan.
Vaikka kuinka se elämänkumppani olisikin tärkeä.
Tässä elämän kolhuissa on oppinut, että on eroja, sairauksia - mitä vaan, että se rakas ihminen ei ole rinnallamme.
Aikanaan hellittää varmasti. Suru pitää surra. Sen myötä olokin sitten helpottaa.
Paljon tsemppiä - Sinä selviät <3
Kiitos, Ainosofia <3
PoistaNäinhän se taitaa olla, että keneenkään muuhun ei loppujen lopuksi voi tukeutua, kuin omaan itseen. Ja tottahan toki tärkeitä ja rakkaita ihmisiä saa ja pitääkin olla, mutta itsensä kanssa on silti pystyttävä elämään joka päivä, aina elämän loppuun asti.
Tiedän, että aika tekee tehtävänsä, mutta pahimpina aikoina sitä on niin pirun vaikea muistaa.
Kiitti tsempeistä... minä selviän!
Ihanasti kirjoitettu Frida. Kauniita ja paikkansapitäviä sanoja. Itsensä rakastaminen ja siihen opettelu ei todellakaan ole helppoa. Onnea sinulle sillä tiellä<3
VastaaPoistaKiitos, Päivi <3
PoistaEi ole helppoa, mutta onneksi ihan toteutettavissa... näin olen kuullut:) Nyt harjoitellaan...
Aloita juuri siitä, opettele hyväksymään itsesi. Sekä se, että siulle nyt vaan kävi näin. Helppohan se on sanoa vaikka mitä, tietää tavallaan miten pitäisi toimia ja ajatella. Mutta kun se ei nyt vain mene niin.... Itse kävin niin pohjamudissa ettei ole tottakaan, tunsin itseni niin hylätyksi, niin huonoksi. Tuntui, ettei elämällä ole enää mitään merkitystä, ei mitään väliä. Onneksi oli nuo tytöt tuossa vierellä, ilman niitä (Sekä niitä rakkaita ystäviä, eronkin jälkeen he pitivät yhteyttä sekä huolehtivat miusta silloin kun en itse oikein jaksanut. ♥) en varmsti olisi jaksanut. Ensin menivät tunnit, sitten päivät, viikot ja kuukaudet.... Muistan, ajattelin silloin näin: "Jouluna olen varmasti jo taas hengissä, kunhan jaksan ensin 3kk, sitten vielä kolme. Jouluna on varmasti jo asiat paljon paremmin.") Jouluaattona muistan, että nuo asiat tulivat mieleeni. Huomasin olevani taas hengissä, lisäksi ilokseni huomasin, se kipeä puristava tunne rinnasta oli kadonnut. Sitten, aivan odottamatta, elämä näytti jälleen sen valoisan puolen.... Onni ja ilo astuivat taas miun elämään. Rakas Friidukka, kyllä sie selviät, miekin selvisin siitä helvetistä. Se ikiaikainen vanha klisee pitää niin paikkansa; "Aika parantaa haavat, haalistaa ne tunteet, ne kipeätkin asiat sellaisiksi että ne voi kestää." Ja hups! Eräänä päivänä huomaat etteivät ne kipeimmätkään asiat tunnu enää juuri miltään.
VastaaPoistaHalit ♥ Tiina
Voi Tiina... sitä tässä yritänkin. On vaan niin älyttömän vaikeaa, kun jää miettimään asioita, joissa on huono ja epäonnistunut. Joku on täytynyt mennä todella vikaan, että kahden ihmisen pitää erota!
PoistaTotta on se, että lapset pitävät sopivasti arjen pyörityksessä mukana... onneksi.
Täytyisiköhän minunkin rakennella tuollaisia "välitavoitteita"... onhan joulukin jo kohta täällä. Ja tiedän sisimmässäni, että silloin voin varmaan jo paljon paremmin. Nyt on vain päällä se pahin kausi meneillään...
Kyllä minäkin tästä selviän!!!
Haleja myös sinulle, ihanainen <3
Voi Frida <3 ja AnuElina. Rutistan teitä molempia kun nähdään.
VastaaPoistaIhanaa... rutistukset tekevät aina hyvää :)
PoistaToivottavasti nähdään pian...
Frida <3 Juuri niin, ensin pitää opetella rakastamaan itseään, sen jälkeen vasta pystyy vastaanottamaan ja löytämään aitoa rakkautta. Pitkä tie, mutta jo jokainen pienikin askel on tärkeä ja harppaus kohti parempii. Mielestäni olet jo ottanut isoja askelia, matkan varrella tulee takapakkeja, mutta ne vain opettaa ja niistä nousee vielä isomman askeleen eteenpäin. Olet rakas <3
VastaaPoistaps. juuri niin itse itselle kauniita sanoja ja paljon!!
Hiton takapakit... olisin voinut hyvin jättää ne väliin. Toisaalta, jos tästä tehdään taas harppaus eteenpäin, niin sitten ollaan jo paremmalla mallilla.
PoistaMä olen jutellut tänään itselleni kaikkia kivoja asioita :)
Aika kyllä parantaa ja helpottaa vähän ikävää. Minä en ole päässyt irti koskaan oikeastaan erostani , sillä meidän välit exäni kanssa ovat niin hyvät, vaikeuttaa irti pääsyä vaikka molemmilla on nykyään ollut jo omat uudet elämämme lapsineen, mutta se ensi suuri rakkaus on minulle NIIN suuri ja ikuinen omalla tavallaan.
VastaaPoistaJonain päivänä huomaat, että sinulla on tosi hyvä ja onnellinen olo, se on varma!!
Kuulostaa melkein kadehdittavalta, että välit ovat säilyneet noin hyvinä. Ei kai siitä ensimmäisestä suuresta rakkaudesta oikein koskaan pääse kunnolla yli...
PoistaMä toivon jonain päivänä miettiväni tätä kaikkea taaksepäin, onnellisena siitä, että olen saanut tuntea vahvasti. Ilman surua ja tuskaa... Ja kyllä, se päivä vielä tulee ihan varmasti:)
Ihana Frida <3 Olet valloittava ja kaunis persoona ja mahtava ihminen kaikilla tasoilla, ja niin oikealla polulla! Itsestä se lähtee <3 Joskus tuntuu että eksyy polulta ja melankolia iskee, mutta kun mielensä ja ajatuksensa antaa puhdistua pohtimalla ja hengittelemällä niin huomaakin valoa tunnelin päässä. Joskus tuntuu että ei tiedä itse mihin on matkalla henkisesti, mutta älä menetä uskoasi parempaan <3 Viimeinen asia minkä saa menettää on toivo... Elämällä on aivan mahtava kyky järjestyä ;)
VastaaPoistaOlen aivan varma siitä että sinä tulet löytämään sen ihanan kumppanin matkasi varrelta <3 Se matka on vasta alkanut !
Kiitos, Annika... olet ihana, kun jaksat aina tsemppailla muita, vaikka olet itsekin joutunut läpikäymään varsinaisia elämän mankeleita :)
PoistaEn minä ajatellut uskoani menettää... se on turmion tie, jos sellaiselle lähtee. Nyt juuri tunneli tuntuu vain niin hiivatin pitkältä ja pimeältä. Mutta, aika auttaa ja kaikella on ihan varmasti tarkoituksensa...
<3 <3
PoistaErosta toipuminen vie oman aikansa eikä sitä kannata kiirehtiä. Aikoinaan ero monivuotisesta avomiehestä tuli aika yllättäen ja siitä toipuminen vei miltei pari vuotta. Ensimmäiset puoli vuotta menivät ihan sumussa ja sen jälkeenkin tutustuin taas itseeni askel kerallaan kunnes elämä tuntui taas kevyemmältä ja valoisammalta.
VastaaPoistaTosin jos olisin tiennyt kuinka onnelliseksi voin vielä tulla ja kuinka paljon parempi suhde odottaa edessä päin, en olisi surrut läheskään niin paljon. Nyt ihmettelen, kuinka en itse lähtenyt jo aiemmin etsimään arvostavampaa suhdetta, mutta silloin se tuntui ihan oikealta.
Voimia ja aurinkoa päiviisi.
Minä yritin ehkä hieman kiirehtiä. Ja näin kävi, ettei niitä tuntemuksia päässyt pakoon... nyt tulvahtelevat tuolta takaraivosta ihan kympillä tähän nenän eteen.
PoistaHaluaisin oppia antamaan itselleni anteeksi sen, etten onnistunut avioliitossani. Tiedän senkin, ettei taakka ole yksin minun harteillani, mutta pettymys on todella suuri. Nyt ajattelinkin, että jos olisin hieman armollisempi ja suvaitsevaisempi ja ystävällisempi itseäni kohtaan, niin tuo itseensä tutustuminen olisi kaikin puolin paljon mukavampaa. Ehkä elämä tuntuu sitten jonain päivänä juuri kevyemmältä ja valoisammalta...
Siihen täytyy uskoa :)
Hiljaa hyvää tulee ja askel kerrallaan eteen päin <3
VastaaPoistaIhania kuvia taas kerran.
Niinpä... ehkä olen ollut tässä asiassa yhtä kärsimätön, kuin kaikissa muissakin asioissani. Nyt otetaan sitten niitä pieniä askelia, kun suuria ei pysty ottamaan :)
PoistaEi se helppoa ole se irtipäästäminen - ja sinulla on ollut niin paljon puuhaa eron jälkeen, ettet ole ehtinyt sitä surrakaan. Sillä jossain vaiheessahan se suru tulee - muistot merkkipäivistä ja yhteisestä ajasta. Ja pahinta on tietenkin se, että sitä muistaa vain ne parhaat ajat. Luulen, että olet kyllä oikeilla jäljillä siinä, että yrität löytää sen rakkauden itseäsi kohtaan. Se, että osaa rakastaa itseään, tekee ihmisestä vahvan - ja kun tietää, että on arvokas ilman sitä toista ihmistä siinä vierellä, on perusta sille, että pärjää missä vain - oli sitten yksin tai vierellä joku toinen. Voimia Frida - päivä kerrallaan eteenpäin, kunnes tulee se päivä, että kun katsot peilikuvaasi aamulla, näet itsekin sen upean, vahvan Fridan ja pystyt sanomaan: tervetuloa tämänkin päivän seikkailut <3
VastaaPoistaJust niin... miten ihmeessä sitä käykin niin, että muistaa vain ne hyvät ajat, kun puolestaan sellaiset asiat, jotka todellisuudessa johtivat siihen eroon jäävät väistämättä unholaan. Ihminen on kyllä rakennettu niin erikoiseksi mekanismiksi, ettei pieni maalaistyttö ymmärrä laisinkaan...
PoistaVakaasti olen nyt päättänyt ruveta ystäväksi itselleni. Oppia tuntemaan ja viihtymään tämän ihmisen seurassa. Mulla on sellainen olo, ettei siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvää :)
Ihania seikkailuja sinulle, Lady<3
Se irtipäästäminen on todella vaikeaa! Minulla kesti pieni ikuisuus oppia tykkäämään itsestäni ja päästää irti paskasta suhteesta ja kaikesta menneestä. Nyt pelkään hakkaavani päätä seinään ja tekeväni ihan samat virheet uudestaan uuden suhteen kanssa ja pelkään että en pystykään tykkäämään itsestäni niin paljon, että osaisin tehdä asiat järkevästi. Näköjään elämän mittainen oppimisen taival...
VastaaPoistaVoimia ja rohkeutta sinulle <3 <3
Voi Tiia... tuo on osittain juurikin tätä ihan samaa asiaa... Sitä kun pitäisi ihmisen rakastaa itseään juuri niin paljon, että oppisi tekemään parhaat mahdolliset ratkaisut jokaikisessä asiassa ja parisuhteessa. On se sitten irti päästäminen tai joku muu ratkaisu. Ei ole terveellistä antaa kohdella itseään huonosti tai epäkunnioittavasti.
PoistaKestää varmaan koko elämän tämän opettelu, mutta onneksi aikaa on:)
Voimia myös sinulle<3
Haleja Friiduska <3
VastaaPoistaSun kuvat on totta vie niin kauniita, että ihan oikeaan suuntaan olet surun kanavoinut. Elämä voittaa vielä, vaikka syksyn sateet saattavatkin tuntua pahalta. Helpompi olisi surra keväällä, kun luonto puhkeaa kukkaan.
Musta tuntuu, että sä olet niin vahva, että selviät vaikka mistä! Voimia ja tsemppiä <3<3<3
Kiitos sinulle, ihanainen Maria<3
PoistaKameran kanssa pyöriminen on mielenterveystyötä ihan parhaimmillaan! Se, että tallentaa hetkiä ja kauneutta ympärillään on ainakin minulle todella palkitsevaa. Samalla metodilla jatketaan syksyyn, satoi tai paistoi... sitäpaitsi hyvää tässä on se, että minä ihan oikeasti tykkään sateestakin :)
Kyllä minä selviänkin. Tiedän sen itsekin... Tämä vaihe nyt vaan tuntuu aika raskaalta, mutta eiköhän nämä haavat jossain vaiheessa arpeudu...