Irti päästämisen vaikeus

Syksy on tullut. Tai ainakin tulossa kovaa vauhtia. Vaikka hämärtyvät illat ovat kovin tunnelmallisia, niin pientä haikeutta on ilmassa. Kesäksi oli ihan älyttömästi kaikkia suunnitelmia, ja nyt en tiedä puoliksikaan, mitä tuleva talvi tuo tullessaan.

Olen ollut aika melankolisissa fiiliksissä muutenkin. Ja tosissani olen miettinyt, että miten kukaan selviää avioerosta hengissä! Tai järjissään! Irti päästäminen on niin hiton vaikeaa. Minulla on ollut ihan mieletön ikävä kaikkea vanhaa ja tuttua. Ja sitä tunnetta, että olen jollekin erityinen. En yhdentekevä, vaan spesiaali.

Juttelin tästä erään ystävän kanssa, ja tulimme siihen lopputulokseen, että jos ihminen rakastaisi itseään tarpeeksi, niin silloin ei tarvitsisi toista ihmistä siihen rinnalle varmistamaan, että sinua rakastetaan... että olet jonkun arvoinen. Ihan niinkuin vain toisen ihmisen rakkaus olisi oman olemassaolon ja onnellisuuden perusta.

Tämä on varmaan syy siihen, miksi niin monet etsivät rinnalleen edes jonkun... kunhan vain on joku, joka välittää. 

Vaikka elämä menee eteenpäin, ja järki sanoo yhtä, niin olen huomannut, että tunteet eivät välttämättä kulje samaa tahtia. Minun tunteeni ovat vielä kiinni kaikessa vanhassa. Kaipaan rakkautta ja sitä erityisyyden tunnetta. Nyt pitäisi kai opetella rakastamaan itseään. Enkä usko, että se on mikään helppo nakki, mutta varmaa on, että jos siitä suoriutuu, niin rinnalla on joku koko loppuelämän, joka rakastaa sinua aidosti.

Mistäköhän sitä oikein aloittaisi... ehkä lähden pienelle lenkille, ja juttelen itselleni mukavia siinä samalla. Olen kuullut, että itselleen pitäisi jutella ystävällisemmin ja arvostavammin, eikä sadattelemalla ja sättimällä. Tästä lähtee...