Tulppaaneita ja oikopolkuja

Kuka on sanonut, että kukat pitää laittaa pystyyn? Onneksi ei ketään, sillä innostuin tekemään simppelin asetelman tulppaaneista tällaiseen laakeaan lasikulhoon, jonka olen saanut 30-vuotislahjaksi, ja olen edelleen ihan ihmeissäni, miten olen saanut kuljetettua sitä mukanani kaikki nämä vuodet - ja EHJÄNÄ!

Muistan, kun sain tämän niin lahjan antaja oli laittanut siihen vettä, kukkia ja kelluvia kynttilöitä, ja voi vitsit, kuinka se oli kaunis!

Minun sokerihammastani kolotti eilen ihan vietävästi. Söin vaahtokarkkeja (kiitos vain vanhemmilleni, jotka ne kantoivat tänne meille), loput mutakakusta, jonka leivoin sunnuntaina, hunajapaahdettuja cashew-pähkinöitä ja kaikkea mahdollista, mitä vain käteeni löysin kaapeista ja pöydiltä. Johan oli olokin aika eksoottinen tämän jälkeen.

Niinpä, melkein tunnin mietittyäni, kiskaisin lenkkarit jalkaan ja päätin lähteä ähkyssäni pienelle kävelylle. Koska askeleet tuntuivat jotenkin raskailta, päätin hieman oikaista tutulta lenkkipolultani, ja niinhän siinä kävi, että löysin itseni vielä kauempaa. Sitkeästi ajattelin, että kyllä täältä joku reitti löytyy takaisin tutulle polulle, mutta taisin mennä koko ajan kauemmas ja kauemmas, koska kun pääsin kotiin, niin huomasin, että olin "oikaissut" onnistuneesti itseni tunnin pidemmälle lenkille, kuin yleensä.

 Suihkuun mennessä minua jo hymyilytti. Tajusin tässä piilevän oivan opetuksen: onhan se elämässäkin vähän niin, että kun yrittää ottaa oikopolkuja, niin saattaa päätyä pidemmälle reitille, kun mitä alunperin edes ajatteli.