Se tunne heti aamulla, että on pakko lähteä Mathildedaliin.
Se tunne, kun on ihan pakko parkkeerata auto ja ihastella ympärilleen jo ennen kuin on päässyt edes navigaattorin ohjaamaan määränpäähän.
Se tunne, että sinut on otettu avosylin vastaan, vaikka et oikeasti kuulukaan joukkoon.
Se tunne, kun haluat kaiken tapahtuvan hitaasti, ja asetat kävelytahdinkin tähän samaan hidastettuun aikaan.
Se tunne, kun toivot, ettei kamerasta vaan lopu akku.
Se tunne, että haluaisit viedä palan tätä maailmaa mennessäsi kotiin.
Nämä ja monta muuta tunnetilaa kävin läpi, kun visiteerasin Salon kupeessa sijaitsevassa Mathildedalin ruukinkylässä.
Idyllinen, ihana kyläpahanen, joka löysi heti paikan minun sydämessäni.
Täällä ei ole mitään, ja samalla täällä on ihan kaikki.
Hotelli, ravintola, kahvila, kehräämö, kutomo, uimaranta, kyläsauna, kesäteatteri, leipomo, taidegalleria, olutpanimo, venesatama, kansallispuisto, muutama ihana puoti ja tietenkin Matildan omat suloiset alpakat.
Ja nykyään täällä on myös Petri´s Chocolate Room... ja Petrin ja Ninan koti ja sen yhteydessä mitä lumoavin Suklaakahvila sekä Bed and Breakfast niille, joiden ei ole ihan pakko lähteä saman päivän aikana kotiin.
Mä en kestä - tänne ei olisi saanut tulla kun on vain yksi päivä aikaa. Onneksi päätin, että tulen syksymmällä takaisin. Yöksi tähän kauniiseen, vanhaan koulurakennukseen ja sitten Suklaakuningatar-Ninan opastamana Teijon kansallispuistoon. Ja todellakin toivon, että hän käy katsastamassa luontopolut ja reitit etukäteen, ettei me vaan eksytä ja myöhästytä iltapalalta, jossa tarjoillaan tietenkin vain ja ainoastaan Petrin tekemiä suklaita. Nih!
