Kiss of life

Olen onnekas.

Ihan ensinnäkin sen suhteen, että te kaikki ihanat olette niin täällä, kuin tuolla muualla somessa lähettäneet minulle niin paljon voimahaleja ja tsemppi-viestejä, että luulisi tämän naisen pysyvän terveenä ja voimissaan vähintäänkin seuraavat 50 vuotta.

Toisekseen olen onnekas, sillä minulla on ihania ystäviä, joilta olen saanut apua, kun sitä on tarvittu ja ihania yllätyskäyntejä. 

Super-tyytyväinen olen myöskin siihen, että tuo nuorimmainen poikani on auttanut minua niissä todella arkisissa askareissa, kuten tiskeissä, pyykinpesussa ja kauppa-tavaroitten kantamisessa.

Elämä täällä Espoossa on tällä hetkellä melko rajoittunutta. En saa kallistella, kumarrella, enkä nostella mitään raskasta. En saa istua liian pitkään, enkä maatakaan liiemmin. Pienen pieniä tohtorin määräämiä jumppaliikkeitä olen tehnyt joka päivä jalalle ja selälle ja ulkoilemassakin olen käynyt. Edennyt kävelylenkeilläni sellaista etanan vauhtia, mutta mikäs kiire tässä olisikaan... valmiissa maailmassa.

Minulla on ihan sellainen olo, että vaikka kuinka elämässä tuulisi ja myrskyäisi, niin minä pärjään kyllä. Antaa tulla vain! Ja uskomattominta tässä on oikeastaan se, että silloin kun elämä pistää hieman polvilleen, niin minä tunnen olevani ihan elämäni kunnossa. 

Tässä voimaannuttavassa olotilassani aloin viime viikolla tekemään itselleni patsasta. Olen nyt tehnyt sitä joka päivä, aina vähän kerrallaan ja tänään sain sen valmiiksi. Tämän nimi on "Kiss of life" ja se tulee muistuttamaan minua aina tästä elämänvaiheesta. Se on rujo, arpinen ja onnellinen omaan elämäänsä. Vähän niinkuin minäkin.

Take a break

Ajoin tässä taannoin isäni auton Poriin. Kun olin ajanut kotvasen aikaa, koetauluun syttyi kahvikupin kuva ja sen yhteyteen teksti "Take a break". Asia huvitti minua niin paljon, että minun oli ihan pakko soittaa naureskellen ystävälleni ja kertoa tästä. Ihan tosissani jäin miettimään, kuinka saisin omaan autooni tuollaisen samanlaisen muistutuksen siitä, kuinka aina aika ajoin pitäisi muistaa ottaa breikki, eikä vain paahtaa tuhatta ja sataa eteenpäin.

Joskus pitää varoa, mitä toivoo. Minä sain nimittäin elämääni yhden ison kahvikupin, breikin, joka tuli ihan odottamatta.

Menin viikko sitten lääkäriin sen vuoksi, että toisesta jalanpohjastani oli hävinnyt tunto. Espoosta minut passitettiin todella nopealla aikataululla Töölöön lisätutkimuksiin ja sieltä vajaan viikon varotusajalla leikkauspöydälle. Vika löytyi selästä. Lannerangasta löytyi nivelrikko ja kysta, joka on painanut hermoa niin, että jalka on alkanut oireilemaan.

Täällä minä nyt makaan, Töölön sairaalassa selkä operoituna ja odottelen josko tunto alkaisi palaamaan jalkaan. Kalenteri on tyhjennetty tulevien viikkojen osalta ja minä olen ajatellut nauttia isoja kahvikupillisia höyryävää kahvia, monta kertaa päivässä, äidin kutomat villasukat jalassa.

Nämä ovat niitä tilanteita, jolloin ihmiset jäävät usein miettimään, että miksi juuri minulle käy näin, eikä aikakaan ole koskaan oikea. Noh, voin kertoa, että tähän ikään mennessä sitä on jo ehtinyt oppia, että meille ihan kaikille sattuu ja tapahtuu. En usko siihen, että olisi olemassa onnekkaita ja vähemmän onnekkaita ihmisiä. Meillä kaikilla on omat ristimme kannettavana. Pointti on ennemminkin siinä, miten näihin "elämän kahvikuppeihin" suhtautuu. Itse olen sitä mieltä, että on vain parempi ottaa avosylin vastaan se, mitä elämä meille antaa ja luottaa siihen, että kaikki kokemukset opettavat ja vahvistavat meitä ihmisinä. 

Pitäkäähän itsestänne hyvää huolta, niin minäkin ajattelin tehdä :)

PS. Löysin koneelta tällaisen vanhan kuvasarjan, jolle juuri äsken annoin nimen "Elämän kirjo". Huudot, kiukut, vihat, uupumukset, hassuttelut ja naurut kun kuuluvat kaikki tähän elämään.

Kuvat on ottanut taitava kuvaaja-kollega Karoliina Jääskeläinen.